Liivate lääkkeet, Nupo, exä ja pahoinvointia

Masennus on sairautena todellinen käärme. Olen kärsinyt siitä jo 9-vuotiaasta asti. Nyt olen vegaanina kieltäytynyt käyttämästä liivatetta.. Törmään tilanteeseen missä minulle vakuutetaan, että "liivatteella varustettu lääke" auttaisi minua masennuksessa. Ystäväni, perheeni ja hoitajat selittävät minulle etten ole paha jos käytän sellaista lääkettä ja että voisin auttaa eläimiä terveenä. En tiedä onko muista tämä asia suuri, mutten oikeasti vain pysty.

Lopetin salilla treenaamisen kesken. Lyyhistyin maahan. Huusin äidille puhelimessa. Lopetin puhelun. Itkin yksin. Hupaisaa miten heikko olen. Olen yksin loputtomassa suossa. Masennus repii minua pohjalle.

Kerroin äidille, että en voi aloittaa sitä lääkettä ja en ole saanut apua lääkkeistä vaikka minulle sanottiin niin. "Et ole uskonut muutenkaan minua. Pyöräilet ilman kypärää, vaikka sanon ettet saisi. Rouskit murjottaen lääkkeitä, etkä usko minua ettei ne auta loppupelissä. Mene NUPO:lle ja ota apu vastaan. Et halua nupolle? Eli kieltäydyt hoidosta! Outoa että kotona menit nupolle ja kitisit ettet pysty mennä. Usko hoitokuntaa. Olet nähnyt harhoja?! Et ole puhunut minulle niistä. En tiedä kuinka hullu olet. En tiedä mitä sinä ajattelet. Usko hoitokuntaa. En halua että tapat itseäsi. Olen nyt kipeenä. Älä kimitä. Jutellaan myöhemmin." hän vastasi. Ymmärrän hänen olevan huolissaan.. Mutta milloin viimeksi hän olisi tukenani..

Exä laittoi instagramin kuvaan kommenttia.. Tyhmänä vastasin. En ole puhunut hänelle paljoa. Hänen profiilini kuvanaan on hirtetty ihminen. Olen huolissani hänestä. Olen osittain päässyt hänestä yli, mutta jotenkin vanhat muistot kiertävät ajatuksiani sekaisin..

Jouduin äskön syömään lounaan.. Yksi mies hoitaja tulee pian puhumaan lääke-asiasta. Hän oli jutellut 20minuuttia Vegaaniliiton puheenjohtajan kanssa. Silti en haluaisi aloittaa lääkettä. Ehkä kieltäydyn hoidosta,mutta minut heitetään kuitenkin vimeistään 24.8. jonnekin muualle joten en jaksa välittää. Olen tempperamenttinen,lujatahtoinen ja pidän kiinni periaatteistani.. Se koituu aina ongelmaksi. Yritän kestää tulevan keskustelun. Jouduinhan äskön kuunnella äidinkin huolestuneen/ärtyneen saarnan.

Viilsin eilen taas turhautuneena oikean ranteen auki. Tänään en aio viillellä! En halua! Haluan parantua! En ole vielä saanut tarvittavia lääkkeitäni, vaikka ne pitäisi antaa minulle joka aamu. En pysty sanoa sitä hoitajille. Kiitos sosiaallisen jännittämisen. Sekään ei helpotu. Edes äitini ei tunnu ymmärtävän minua enää.

Ensi viikon tiistaina on minun hoitokokous. Puhumme varmasti jatkosta, lääkityksestä ja hoidosta.. Jos lastensuojelu tulee mukaan en jaksa enää. Huonossa  mielen tilassa ei jaksa sinnitellä enää kauaa..

Eilen Silver joutui kotiin.. Toivon hänen pääsevän tänne vielä,sillä hän tarvitsisi tätä yksikköä. Olen tutustunut häneen enemmän ja kannan siksi hänestä huolta. Haluaisin suojella häntä pahalta kuten muitakin ystäviäni. Heistä kaikki ovat täydellisiä sellaisinaan ja näen heillä vielä hienon tulevaisuuden.(Kuitenkaan en näe sellaista itselleni..)

Eilen yritin olla oksentamatta. Onnistuin siinä <3 Olen iloinen siitä. Varmaan postauksen ainoa hyvä puoli :P

Juttelin äskön hoitajan kanssa. Uskaltauduin kieltäytymään lääkkeestä. Minua ei kuulemma heitetä siksi pois. Olisko äiti ylpeä minusta? En usko. Puhuin hoitajan kanssa itseni hyväksymisestä. Hän sanoi etten ole paha ihminen ja hän hyväksyy minut. Huomasin hänen miettineen ja meinaavan kyynelehtiä sanoessani: "Minun pitäisi hyväksyä äidin ongelmat. Hän ei hyväksy minun ongelmiani. Miten voisin hyväksyä itseni jos äitini ei hyväksy minua kokonaan?" 

Nyt helpottui olokin hieman... Kuitenkin jäi väsynyt olo. Olen hieman turhautunut... Tässä tilanteessa koen olevani ristitulessa. Onneksi äsköinen kiva mies hoitaja antoi minun jättää lääkkeen. En ole silti ylpeä itsestäni, sillä olisin halunnut voida ottaa lääkkeen..En pystynyt. Toivon ettei tuo ollut se mikä olisi voinut parantaa minut..