Itsetuhoiset ajatukset alkoivat minulla noin 9-vuotiaana.
Muistan kerran Helsingissä huonon päivän jälkeen juosseeni
nopeasti terassilta tulevan auton alle. Kuitenkin autoilija kerkesi pysäyttää
autonsa ennen kuin törmäsi minuun. Äiti huolestui ja huusi, etten saisi juosta
huolimattomasti tielle. En kertonut asian olleen tahallinen. Vasta vuosia
myöhemmin kerroin hoitajalle yrittäneeni
ensimmäisen kerran itsemurhaa jo 9-vuotiaana.
Itsetuhoiset ajatukset vähenivät vähitellen vain ajatuksiksi,
enkä tehnyt vuosiin mitään typerää.
Viidennellä luokalla harkitsin usein itseni vahingoittamista. Ajattelin monesti
hyppääväni oman huoneeni ikkunasta alas asvaltille tai hyppäävän
junaraiteille. Yritin myös oksentaa suurimman
osan ruuastani, jotta lopulta kuolisin nälkään ja olisin kaunis. Suurimmalta
osalta vointini heitteli paljon, sillä minua koulu kiusattiin yhä enemmän eikä
minulla ollut kaikista turvallisinta ympäristöä. Yritin myös viillellä, mutta
pystyin vain raapia ihoani ja pelkäsin kuolevani siihen. Eniten halusin päästä
ajatuksista eroon, mutten uskaltanut puhua muille.
Kuudennella luokalla aloin enemmän ”ongelma käyttäytyä”. Itseensä
kohdistuvat vahingoittamisen ajatukset lisääntyivät joka viikkoisiksi. Kävelin välillä erinäisille paikoille
miettimään itsemurhaa, mutta äidin soitettua tai minulle tärkeiden asioiden
muistamisen jälkeen jätin asian toteuttamatta. Kerroin asioista äidille, mummilleni ja kummitädilleni. He tulivat mukaani terveyskeskukseen ja minulle haettiin apua. 3 viikkoa osastolla sai minut tuntemaan elämän paremmaksi. Lupasin olla toteuttamatta ajatuksia ja sain lähteä kotiin. Minulle tehtiin Nuorisopsykiatrian polikliinikalla psykologin testit ja minulle määrättiin masennus lääke. Koulussa minun kiusaaminen oli aiemmin saanut minut aloittamaan viiltelyn. Yksi luokkalaiseni oli nähnyt minut vessassa huuhtomassa verisiä käsiäni salaa kiireessä. En ollut kertonut tästä muille. Psykologille tai sairaanhoitajalle en ollut kertonut viilteystä.
Pahinta oli,että lupasin lähimmälle ystävälleni (tyttöystävälleni), äidille, mummilleni ja nuorimmalle tädilleni etten satuttaisi itseäni enää niin ikinä. Kuitenkaan en osannut lopettaa sitä, sillä kuvittelin tämän lopettavan pahaa oloani. Lupasin myös ystävälleni, etten jättäisi häntä enää koskaan niin että menisin osastolle uudestaan.
En ajatellut itseni parasta. Salasin sitä ja esitin olevani iloinen aina. Tämä lopulta muovautui siihen, että riitelin enemmän äidin ja mummini kanssa. Tyttöystäväni ja minun välit olivat tuuliviirimäiset vielä enemmän.Tätä jatkui kahdeksanteen luokkaan saakka.
Kahdeksannella luokalla keväällä:
Menetin tyttöystäväni ja läheinen paras ystäväni teki itsemurhan. Kuukausia ennen tätä olin viikoittain aikonut tehdä itsemurhan. Lähes päivittäin kävelin sillalle tai junaraiteille/autoteille. Viiltelin koulun vessoissa,omassa huoneessa ja piilossa. Piirsin jatkuvasti itsemurha kuvitemia ja suunnittelin asiaa pidemmälle. Siitä päivästä,kun ystäväni oli menehtynyt pärjäsin kotona kaksi päivää. Lopulta menin kuraattorille.Puhuin saman päivän aikana kuraattorille, kahdelle sairaanhoitajalle, lääkärille, mummilleni, äidilleni ja osaston työntekijöille, jotka ottivat minut vastaan. Halusin saada apua. Halusin parantua ja haluan yhä. 7 viikon osastojakson jälkeen siirryin kuntoutusyksikköön, missä olen yhä. Itsetuhoisuuteni on vähentynyt ja olen oppinut avun kanssa siedättämään itsetuhoisia ajatuksiani. Nykyään haluan oppia olemaan sinut itseni kanssa ja puhua mielummin hankalista asioista kuin vahingoittaa itseäni henkisesti/fyysisesti.
Nyt olen paremmalla tiellä, oikeasti <3
(kirjoitettu: 23.6.2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti