Synnyin aikaisemmin perheeseen kuin oli tarkoitus. Sain kuulla joutuneeni olla hetken aikaa "kaapissa", kuten muut keskoslapset. Varhaisesta syntymästäni huolimatta kasvoin hyvin normaalina lapsena. Tosin alkuun minun jalkani olivat kääntyneet hieman vinoon, joten jouduin kauan harjoitella niillä kävelyä. Äitini pelkäsi ettei asia korjaantuisi, mutta sain myöhemmässä vaiheessa jalkani kääntymään oikeaan suuntaan. Pienenä opin nopeasti kävelemään, enkä kontannut kauaa. Epäilen, etten tykännyt konttaamisesta ollenkaan.
Keräilin muovipusseja ja varastoin niitä kaikkialle.
Minulla oli todella hieno varhainen lapsuus ainakin kuulemani mukaan. Tosin, kuten monilla lapsilla minulla ei ollut isää. Asuin yksin äitini kanssa, joka oli hyvin nuori. Äitini joutui kuuntelemaan lähes päivittäin juoruja sekä paheksuvia katseita ollessaan "teiniäiti".
Täytin ajoittain 5-vuotta. Elämässäni oli mukava isäpuoli, enkä tiennyt ettei hän ollut oma isäni.
Tarhassa minulla oli hyvä olla. Mielestäni minulla oli hyvä elämä: Minulla oli rakastava äiti,isä ja isoveli,joka tuli joka toinen viikonloppu meille kylään sekä minulla oli kauempana tärkeitä sukulaisia. Tarhassa minun tärkeä ystäväni Janna-Susanna vaihtoi paikkaa ja lopulta hän vaihtoi tarhaa. Sain häneltä lahjaksi oranssin oranki lelun,jota pelkäsin ja silti siitä tuli minulle tärkeä. Onneksi tarhassa oli minulle tärkeä toinen ystävä. (Annan hänen nimen lyhenteeksi "V".) "V" puolusti minua pojita, otti minut mukaan leikkeihin ja vietti kanssani aikaa. Hän oli minulle tärkeä <3
Välillä mummini ja nuorehko tätini (1,5vuotta vanhempi) tulivat käymään meillä Helsingissä. Se oli mahtavaa, vaikka riitelimmekin usein. Sain leikkikaverin.
Sitten eräänä päivänä asiani muuttuivat:
Olin vanhimmalla tädilläni yökylässä. Siellä oli myös hänen miesystävänsä ja hänen ystävänsä. He vaikuttivat todella kireiltä. Äidin oli pitänyt tulla hakemaan minut kotiin, mutta taas hän oli myöhästynyt. Pyysin heitä odottamaan ja he sanoivat odottavansa. Menin muualle, mutta kuulin heidän puhuvan jotain puhelua. Ihmettelin miksi kaikki olivat niin outoja. Tuolloin en ymmärtänyt heidän olleen surullisia,stressaanutuneita,ärtyneitä,pelokkaita,kärsimättömiä ja huolissaan. Kaikki johtui siitä, että äiti oli taas myöhässä. Pian tätini käski minun pukea kengät jalkaan. Kuulemma äiti oli tulossa hakemaan. Olin iloinen, että pääsisin kotiin.. Sillä halusinhan nähdä äidin ja minulla oli kova ikävä. Lähdimme nelistään ulos. Oli pimeää ja hyvin kylmä. Pian paikalle ilmestyi valkoinen taksi, missä oli takana tila johon minut käskettiin. Pyysin ja anelin vanhita tätiäni tulemaan mukaani, mutta hän sanoi ettei voinut tulla, koska oli raskaana. Minut jätettiin yksin taksiin. Pääsisin kuulemma kotiin. Olin peloissani, enkä ymmärtänyt mitä tulisi tapahtumaan. Näin vain katulamppujen valaisemaa tietä.
Saavuimme perille, enkä ollut kotona. Olin jossain muualla. Olin lastenkodissa. Minut oli otettu kiireellisesti huostaan. Muistan, etten pitänyt huoneestani ja halusin kotiin. En nähnyt äitiäni samana päivänä. Äidin odottaminen tuntui silloin niin pitkältä ja raskaalta kuin pienelle lapselle voi tuntua. Olinhan silloin 5-6 vuoden ikäinen tyttö.
Myöhemmin tutustuin siellä toiseen tyttöön ja leikille aina pihalla, vaikka olisi satanut. Odotin aina päiviä jolloin näkisin etenkin äitini,"isäni" ja mummini myös muita sukulaisia oli kiva nähdä välillä. Olin ainakin muutamia kuukausia Sofia-nimisessä lastenkodissa tai huostaanottokodissa. En pitänyt kuin yhdestä hoitajasta. Näin usein painajaisia ja muistoni paikasta olivat todella huonot, vaikka opin lapsena ottamaan pienistä asioista ilot irti. Aina, kun näin äiti ja mummini: En halunnut heidän lähtevän. Mummini kertoo nykyään muistavansa erityisesti hetken, jolloin olin itkien juossut hänen peräänsä anellen ettei hän lähtisi. Silloin henkilökunta ei aikonut lohduttaa minua vaan jättivät minut yksin. Mummini huusi heille, että ottaisivat minut syliin ja lopulta minut rauhoitettiin.
Kamalimmat muistot,mitä muistan vieläkin olivat:
- hernekeitto ja pinaattikeitto
- vierailupäivä (milloin äiti ei tullut)
- lempi hoitajan lähtö
- oksennustauti, milloin äiti ja "isä" toivat minulle Coca-colaa (sillä sieltä en olisi saanut)
- pelottava hoitaja
- nimipäiväjuhlat, mitä en olisi halunnut juhlia
- oma huone
Päästyäni sieltä pois jouduimme asua ainakin vuoden tukiasunnossa. En tykännyt asua siellä, sillä "oikea" kotini oli alle kolmen kilometrin päässä. Välillä "isä" ja isoveli tulivat käymään. Tykkäsin käydä terapiassa, enkä vielä tuon ikäseinä osannut ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui. En tiennyt äidin ja minun elämisen tarkkailusta tai muusta sellaisesta. Elin suht. normaalia pikkulapsen elämää. Välillä olin leikkimässä Prinssessa Ruususta ja välillä Tarzania. Rakastin esiintyä äidin videokameralle tanssiesityksiä ja tykkäsin viettää äidin kanssa aikaa.
Suurin piirtein 7-vuotiaana muutimme takaisin "omaan" kotiimme ja olin siitä todella iloinen. Näin useammin mummiani, nuorta tätiäni, "isääni", kummitätiäni ja äitiäni.
Koulun alku jännitti ja minua harmitti, etten saanut mennä samaan kouluun kuin "V"-ystäväni. Minä aloittaisin lähikoulussani ja aivan yksin ilman kavereita.
(kirjoitettu: 23.6.2016)
