Kuulen äitini puhuvan mummini kanssa puhelimessa. Hän sanoo, että on kyllästynyt minun vittuiluun. Ja että kostaisin hänelle jos hän on miehen tai kavereiden kanssa. Hän väittää myös etten siivoa mitään tai että olen joku tyranni joka määräilee häntä.
Tämä on kamalaa. Kuulostan hänen sanojen mukaan hirviöltä. Olen ollut nyt kuukauden viiltelemättä. Ja hän väittää minun uhkailevan viiltelyllä, vaikka hän ei tajua miten paha olla minulla on. Hän ei luota minuun ollenkaan. Kuulemma demonisoin kaikessa. Mummini yrittää selittää hänelle, että en ole heti muuttamassa Orivedelle jos en ole vielä päässyt kouluun. Vihaan itseäni yhä enemmän. En kuulemma pärjää yksin..
Hän sanoo, etten ymmärrä mitään, koska olen nuori.
En ole edes yrittänyt olla paha. Halusin siirtää sohvan pois huoneestani, koska ajattelin että jos jäisin kotiin niin huoneeni ei olisi niin ahdas. Sekä..Ajattelin sanoa äidille, että jään lähilukioon kun hän ei halua päästää minua pois..vaikka olen rasite hänelle. Olisin halunnut tehdä omiakin päätöksiä ja hän luulee minun luulevan etten tajua ettei minusta tule valmista kirjailijaa pelkän lukion jälkeen. Turhauttavaa tietää mitä hän todella ajattelee minusta.
Kun en hyväksy hänen hullua sekopäistä mies ystäväänsä, joka on yrittänyt tappaakin hänet tässä kuussa. Jouduin kuunnella hänen itkuvirttään, kun suutuin hänelle hänen ryypätessään kaverinsa kanssa ja en saanut siksi serkkuani meille yöksi. Katson tämän jälkeen hänen kuhertelevan tuon miehen kanssa lähi kertana meidän kotona. Tämän jälkeen.. Hän sanoo ettei tuo miesystävä olekaan moottoripyöräjengissä vaan hänen kaverinsa. Vieläkö minä olen vain se ihminen joka demonisoi?
Ihan kuin haluaisin todella pilata äitini elämän. Haluaisin toteuttaa itseäni luovasti lukiossa ja sen jälkeen lukea itseni vartijaksi. Sen jälkeen kävisin töissä jotta voisin olla kirjailijana kotona. Ja haluaisin äidin olevan tukenani, että olevan kaukana tuosta miehestä joka on piinannut elämäämme kauan.. Olen yrittänyt saada tuon miehen kauas minusta, sekä yrittänyt tukea häntä miehen suhteen kun tämä on käyttäytynyt mahdollisimman normaalisti juopumisongelmansa kanssa ja väkivaltaisuutensa kanssa. Joka on kännissä uhonnut minuakin.
Olen kannustanut äitiäni myös ystävystymään. Ja nyt kuulemma olen häntäkin estänyt ystävystymästä.
Laitan tämän nyt whatsapp viestinä mummilleni. Uskon hänen kertovan tästä äidilleni, mutten välitä..Koska olen saanut kuulla jo kuinka huono olen ja kuinka demonisoija olen äidin mielestä. Minua ei voi varmaan enää enempää hajottaa.. Tämän ja entisten tapahtumien takia..
Huomaan kuinka kamalaa on elää. Etenkin jos ei suhtaudu samanlailla äitini mielipiteisiin.
Tiedän etten ole täydellinen enkä osaa aina suhtautua tilanteisiin oikein..
Mutta nyt on minunkin vuoro yrittää elää!
Minua varoitettiin monia kertoja äidin kanssa asumisesta, mutten kuunnellut koska rakastan äitiäni nähtävästi liikaa.
Tiedän myös.. Mummini ♡ (En käytä oikeaa nimeäsi) Että olet äidin kanssa samaa mieltä. Että minun pitäisi käydä lähilukiota. Kuitenkin tässä minun näkökulmaani.. Mitä äiti ei tuonut esille.
Minähän yritin luopua haaveistani lukioa kohden. Ja jäädä tänne. Vain siirtämällä sohvan pois huoneestani äidin nukkuessa päivällä krapulassa ja kun ei ollut nukkunut yöllä.. Sillä tuli kotiin vasta perjantai yön bussilla. (Noin. Klo:2:30). En ehkä ajatellut sohvan siirtämistä loppuun asti, mutta en uskonut äidin raivoavan noin paljon minulle.
Nyt hän puhuu järkevästi minulle, mutta en koe hänen vinkkejään enää samalla tavalla. Koen sen vain syyllistäväksi ja ahdistavaksi.
(En itke. En osaa enää.)
"Ajattelen ihan vain sinua. Sinulla on vain yksi elämä."hän sanoo.
"Oikeastiko..? Ei enää tunnu siltä." ajattelen, mutten sano mitään etten suututa häntä enempää.
Koirani pelkää. En hae häntä luokseni. En pysty liikkua. Tiputan muutaman kyyneleen. Pakotan itseni kirjoittamaan, etten viiltele. Olen sanonut kavereillekin sen olevan vain menneisyyttä. Haluan olla vahva.. Mutta olen heikko. Kylmän suolaiset kyyneleet hivellen valuvat alas kohti päiväpeittoa..
Olen demoni.
Hän puhui myös siitä ettei ystäviäni kiinnostaisi jos olisin yksin ja en jostain syystä pärjäisi. Hän voi olla oikeassa, mutta en halua ajatella niin.
Haluan kuvitella olevani rakastettu ystävä vaikka sisältä olen kylmän synkkä elävä kuollut.
Loppuun laitan kappaleen:
Aurora - Runopoika
P.s. Tiedän tämän olevan todella henkilökohtainen postaus. Mutta onneksi minun blogini on aika epäjulkinen niin tämä ei monille tule tietoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti